Hallstatt - paratiisi Alpeilla

Kivaa tiistaita! Tämä viikko alkoi Itävallan kansallispäivällä, jota ei nyt ainakaan meidän piireissä sen kummemmin juhlittu. Minä olin tonkimassa kasvimaalla ja auttamassa laittamaan pihaa talvikuntoon, että siinähän se päivä meni mukavasti. Palaan kuitenkin pari päivää taaksepäin, kun tein päiväretken Hallstattiin. Olin nähnyt paikasta aivan mielettömän hurmaavia kuvia, ja olihan se paikka sitten nähtävä omin silmin. Jo heti aluksi kiitin itseäni, että keksin lähteä reissulleni juuri syysaikaan: harmaasta säästä huolimatta paikka oli upea kaikkine syysväreineen! 

Saavuin junalla Hallstattin asemalla, josta muiden turistien tavoin kuljin pientä polkua alas järven rantaan, jossa Stefanie-vene oli jo odottamassa Hallstattiin saapujia. Itse kylään ei siis pääse junalla, vaan pitää joko mennä järven toiselle puolelle veneellä tai ajaa sinne suoraan autolla, mutta veneretki teki matkasta elämyksellisen.

Hallstatt on pieni ja hyvin sympaattinen kylä Hallstätter See-järven rannalla. Kylä on rakennettu vähän rinteeseen, ja mitä korkeammalle mennään, sitä näyttävämmäksi maisema muuttuu. En kuitenkaan lähtenyt korkeammille näköalapaikoille,  vaan keskityin itse kylään. Pikkukujia löytyi joka kulman takaa ja nättejä taloja sai ihastella kyllästymiseen asti. Kesäisin paikka varmasti kuhisee turisteja, nyt ei onneksi riittänyt edes tungokseksi asti. Suosituimmat ravintolat ja kahvilat olivat tietenkin täynnä, joten hetki meni, ennen kuin löysin ruokapaikan. Siellä sitten kävi perus aloittelijan moka: valitsin ruokalistalta Saibling mit Rosmarinkartoffeln, odottaen tietysti saavani nieriää rosmariiniperunoilla (joista tykkään muuten kuin hullu puurosta). Lautaselle oli kuitenkin lätkäisty kokonainen kala, pyrstöstä hampaisiin asti. Tiesin saiblingin olevan lohensukuinen kala, joten luulin saavani jonkin nätin palasen kyljestä, mutta ei... Sentään sisuskalut oli poistettu, tilalta löytyi kuitenkin rosmariininoksa! Ja perunat oli paistettu vain tylsästi voissa. Pöh. Mutta urheasti kuitenkin kävin kimppuun, ja loppujen lopuksi se maistuikin ihan hyvältä. :D

Jälkkärin kuitenkin nautin toisessa paikassa. Päädyin erääseen rantakahvilaan, jossa palvelu oli ehkä surkeinta ikinä (teki mieli jo heti ensimmäisen ihmiskontaktin jälkeen lähteä pois), mutta melkoisen hyvät strudelit sieltä kyllä sai! Huonoa palvelua sain myös torin laidalta eräästä suolapuodista - siis totta kai kun Salzkammergutin alueella oltiin, niin pitihän sieltä nyt suolaa ostaa. Vaihtorahana olisi pitänyt saada kymmenen senttiä takaisin, ja ehdin jo miettiä, että voisin itse asiassa tipata sen kymmenen senttiä, kun sainkin jo vaihtorahat takaisin. Nimittäin yhden sentin. Muija antoi sen aika hätäseen ja lähti saman tien takahuoneeseen piiloon ennen kuin ehdin sanoa mitään. Jäin hölmönä seisomaan sen yhden sentin kanssa siihen kassalle, enkä tiennyt oikein mitä sanoa. Tai mitäpä siinä enää pystyi sanomaan, kun myyjä oli mennyt menojaan. Ei tässä kyllä mistään inhimillisestä erehdyksestä voida puhua; eihän hullukaan nyt sekoita yhtä ja kymmentä senttiä toisiinsa! Suututti ja teki mieli ottaa jotain kaupanpäällisiksi, mutta tyydyin vaan lähtemään suoloineni ja sentteineni pois puodista. En ymmärrä, miksi pitää keskittyä asiakaskunnassaan vain turisteihin, jos sillä ei kerta saa voittoa ja pitää vähän suustaan hitaampia asiakkaita huijata muutaman sentin takia. Tosin se oli tosiaan vain sen muutama sentti, ja nopeasti tuo episodi unohtuikin. 

Paikka on varmasti kesäisinkin upea paikka, mutta näin kylmempänä vuodenaikana siinä oli jotain aivan erityistä taikaa. Paikka on hiljainen, ei paljoa kuulu liikennettä, kylässä vallitsee rauhallinen tempo ja meininki, johon on helppo samaistua. Muutenkin kun kylä on vähän syrjässä, eikä sinne pääse kontrolloimatonta määrää ihmisiä, turistienkin keskuudessa on tietynlainen yhteenkuuluvuuden fiilis: tuli juteltua aika monenkin vierailijan kanssa päivän aikana, ja kaikki olivat mielettömän mukavia ja hyväntuulisia. Sellainen tarttuu herkästi! Juuri ennen paluumatkan alkamista aurinkokin alkoi pilkottaa hieman pilviverhon takaa. Järvelle laskeutui ihana tunnelma, ja niissä fiiliksissä oli kiva lähteä takaisin Salzburgia kohti. 

Olin muuten unohtanut julkisten kulkuvälineiden alennuskorttini hotellihuoneeseen, vaikka se pitäisi aina näyttää lipuntarkastuksen yhteydessä. Olin ostanut liput netistä, eli kortin numero oli siinä tulostetussa paperissa joka tapauksessa, mutta tällaisissa tapauksissa konnareiden pitäisi velottaa normaalilipun hinta. Menomatkalla selitin asiani kahdelle eri konnarille, ja molemmat vain tyytyivät toteamaan tiukasti, että "kai sä ymmärrät että minun pitäisi nyt kirjoittaa sulle lasku" ja jatkoivat matkaansa. Paluumatkalla kukaan ei edes kysellyt kortin perään. Olin tietenkin valmistautunut maksamaan täyden lipun hinnan, mutta tuli kyllä hyvä mieli, että näillä tyypeillä oli vähän tilannetajua. Eli reissusta jäi paria alamäkeä lukuunottamatta tosi hyvät muistot! Vaikka yksin onkin vähän hassua matkustella, on siinäkin puolensa. Ei ainakaan tule nälkäkiukuteltua kellekään, ha! ;)